Hei.
Vähän heikolle jäänyt tilittäminen viime aikoina. Yleistä ahistuneisuushäirötä tässä kärsitään edelleen ja koitetaan keksiä keinoja millä siitä selvitä. Koitan kovasti olla toistamatta itseäni mutta jos noiin tapahtuu niin niin on tarkoitettu tapahtuvan.
Tarkoitus olisi aloittaa "kunnon psykoterapia" tammikuun alussa mutta koska psykiatrin lausunto viivästyi niin kunnolla aloitetaan sitten myöhemmin. Kunnolla tarkoittaa tässä tapauksessa kahta tapaamista viikossa. Nyt ollaan nähty terapeutin kanssa tilapäisesti kerran kahdessa viikossa.
Kysyin tänään paremmalta puoliskoltani (siltä terveemmältä :D... :/) että onko hänellä oikeasti hajua mitä "yleistynyt ahdistuneisuushäiriö" tarkoittaa. Ei kuulemma ollut, joten luin pitkät pätkät netistä löytämääni höttöä aiheesta. Ihminen on antanut nimen tälle "tilalle". Entä jos me ahdistuneet ollaan ihan normaaleja ja nymyinen elämänlaatu on vain saastunut? Jos kyseessä on kohdallani ensimmäisen polven kaupunkilaisen kyvyttömyys sopeutua kaupunkiympäristöön? Oikeasti haluaisin ratsastella päivät pitkät suomenhevosellani (jota minulla ei ole) pitkin autioita rantoja ja metsiä (en kaipaa ihmisiä(?)) ja illalla kellahtaa Hello Kitty- peiton alle turvaan ja herätä seuraavaan ratsastuspäivään. Välillä neuloisin parit sukat, myssyt ja lapaset torilla myytäväksi ja ihmiset maksaisivat niistä oikeasti ENEMMÄN KUIN LANKOJEN HINNAN..!
Tavallaan olen optimisti. Tavallaan pessimisti. Jotakin siltä väliltä. Romantikko. Jos jotakin tällä hetkellä olen oppinut elämästä: niin ketään ei kiinnosta. Haluan tupakin, ja jotakin juotavaa. Joulu meni hyvin; sain lahjoja vähemmän kuin annoin. Antaminen on kivempaa kuin saaminen... paitsi seksissä -> sekä että. :)
Mulla on muuten kummilapsi Afrikassa, kun en ole omia onnistunut saamaan. Huomenna mennään kaitsemaan siskon poikaa ja maailman ihaninta puolitoista vuotiasta tyttölasta.
Maanantaina siis töihin. Pelottaa.
T:Heppa
tiistai 28. joulukuuta 2010
maanantai 1. marraskuuta 2010
Tervehdys.
En oikein tiedä mistä alkaisin, joten aloitetaan vaikka tästä päivästä. Kävin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni psykoterapeutin luona. Tätä ennen olen kiertänyt - voisi melkein sanoa lukuisia kertoja - erinäisiä hyppyjä erilaisten ja näköisten psykologien ja lääkärien luona asioideni kanssa. Olen työelämässä mutta kesän jälkeen en ole pystynyt palaamaan sorvin ääreen. Tajusin silloin viimein että nyt on aika ja paikka mennä lääkärille, taas ja viimein. Olen varmaan jo pidemmän aikaa käynyt oman sietokykyni rajoilla ja kuminauhaa tuli venytettyä sen verran pitkään että pelkäsin sen katkeavan. Lopullista romahdusta en kuitenkaan ole kokenut, ainakaan vielä. Ja suoraan sanottuna en aikonutkaan kokea, jos siihen pystyn vaikuttamaan. Työterveyslääkäriäni täytyy kiittää paneutumisesta asiaani. Kerrankin tuntuu että joko olen osannut selvittää (kerrankin) asiani sillä tavalla että sen kanssaihminenkin on tajunnut, tai sitten lääkäri on erinomaisen tarkkanäköinen. Hänen ansiostaankin kävin ensimmäistä kertaa myös ihkaoikean psykiatrin luona, jonka mielestä paniikkihäiriöni ei enää ole pelkkää paniikkihäiriötä vaan puhutaan yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Itse lisäisin siihen vielä sosiaalisten tilanteiden pelon ja halun olla mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton, jota vastaan tietysti julkinen kirjoittaminen jossakin mielessä sotii, mutta kuka jaksaa välittää. Jostakin ne kanavat avautua on löydettävä. Vaikka sitten harmaasta kivestä.
Aika pitkään ihminen voi kuitenkin venyä. Muistan vieläkin elävästi ensimmäisen kerran kun sain paniikkikohtauksen. Se oli orkesterin harjoituksissa kun orkesterinjohtaja karjaisi kovaan ääneen - kun kerran taas soitettiin perseelleen - jota säikähdin ja koin ennenkokemattoman paniikin olemassaolon. Siitä se sitten lähti. Bussissa, koulun käytävillä, soittotunneilla, kaupan kassalla, kahvipöydässä ja herra ties missä ei ollut mukava olla kädet täristen, henkeä haukkoen ja hikoillen. Asian kanssa olen nyt elellyt puoli elämää ja vähän ylikin. Aika harva varmaan edes tietää miten paljon tämä on vaikuttanut elämässäni ja valintoihini ja ei kai sitä tiedä kun en liiemmin näistä ole puhunutkaan. Oikeastaan vasta nyt näen selvästi mten tekemättäjättämiset ovat hallinneet elämää. Toisaalta elämän suurissa linjauksissa olen välillä toiminut aika raakallakin kädellä. Ihmissuhteita on tipahdellut matkan varrella, seurustelukumppaneista puhumattakaan. "Ei se vaihtamalla parane" ei ainakaan minun kohdallani ole aina pitänyt paikkaansa. Olen seurustellut puolet elämästäni, neljän eri ihmisen kanssa. On niitä muitakin juttuja ollut (..) mutta nyt tarkoitan pidempiä, ihan oikeita seurustelusuhteita. Yllättävän vaikea yrittää tiivistä elämäänsä muutamaan kappaleeseen, joten en taida yrittää..
Psykoterapeutti, jota siis näin vasta ensimmäisen kerran, sanoi hänelle tulleen siitä 45 minuutin ensitapaamisesta (lähinnä yritin tiivistää elämääni pikamonologilla) sellaisen olon että mulla ei oikein ole ollut elämässäni mitään selkeää kuvaa siitä mitä haluan. Mitä haluan tehdä työkseni, minkälaisen ihmisen kanssa haluan seurustella, mitä tehdä yleensäkään. Antoi tehtäväksi ensi kertaa varten pohtia, miksi koen epävarmuutta joissakin tilanteissa. Sanoi myös että noin 70% tapauksista on autettavissa ja loput - nyt ihan mun sanojen mukaan - on hukkakamaa joka vissiin voi rautatiesillalta heittäytyä lopulliselle elämysmatkalle? Mutta näen tämän toivonluojan ensi viikolla kahdesti. Silloin käymme asioita lisää läpi ja hän tekee arvion onko oikea ihminen auttamaan minua "tällä vaikealla tielläni", vai kenties joku muu. Ja sittenhän taisi olla myös se vaihtoehto että psykoterapiasta ei olisi minulle apua. No kenelle sitten on, ja kenelle ei, voiko sen yksi ihminen päättää? Niin ja tietystihän siinä on vielä se vaihtoehto että jos kemiat sen tyypin kanssa ei pelaa niin sitten mä sanon ettei synny hoitosuhdetta piste. Mä en ainakaan suostu uskomaan että olisin niin syvällä että olisin heittovalmista kamaa johonkin Topinojalle. Piste.
Luulen että tässä oli riittävästi tälle kertaa. Heippa.
En oikein tiedä mistä alkaisin, joten aloitetaan vaikka tästä päivästä. Kävin tänään ensimmäistä kertaa elämässäni psykoterapeutin luona. Tätä ennen olen kiertänyt - voisi melkein sanoa lukuisia kertoja - erinäisiä hyppyjä erilaisten ja näköisten psykologien ja lääkärien luona asioideni kanssa. Olen työelämässä mutta kesän jälkeen en ole pystynyt palaamaan sorvin ääreen. Tajusin silloin viimein että nyt on aika ja paikka mennä lääkärille, taas ja viimein. Olen varmaan jo pidemmän aikaa käynyt oman sietokykyni rajoilla ja kuminauhaa tuli venytettyä sen verran pitkään että pelkäsin sen katkeavan. Lopullista romahdusta en kuitenkaan ole kokenut, ainakaan vielä. Ja suoraan sanottuna en aikonutkaan kokea, jos siihen pystyn vaikuttamaan. Työterveyslääkäriäni täytyy kiittää paneutumisesta asiaani. Kerrankin tuntuu että joko olen osannut selvittää (kerrankin) asiani sillä tavalla että sen kanssaihminenkin on tajunnut, tai sitten lääkäri on erinomaisen tarkkanäköinen. Hänen ansiostaankin kävin ensimmäistä kertaa myös ihkaoikean psykiatrin luona, jonka mielestä paniikkihäiriöni ei enää ole pelkkää paniikkihäiriötä vaan puhutaan yleistyneestä ahdistuneisuushäiriöstä. Itse lisäisin siihen vielä sosiaalisten tilanteiden pelon ja halun olla mahdollisimman näkymätön ja huomaamaton, jota vastaan tietysti julkinen kirjoittaminen jossakin mielessä sotii, mutta kuka jaksaa välittää. Jostakin ne kanavat avautua on löydettävä. Vaikka sitten harmaasta kivestä.
Aika pitkään ihminen voi kuitenkin venyä. Muistan vieläkin elävästi ensimmäisen kerran kun sain paniikkikohtauksen. Se oli orkesterin harjoituksissa kun orkesterinjohtaja karjaisi kovaan ääneen - kun kerran taas soitettiin perseelleen - jota säikähdin ja koin ennenkokemattoman paniikin olemassaolon. Siitä se sitten lähti. Bussissa, koulun käytävillä, soittotunneilla, kaupan kassalla, kahvipöydässä ja herra ties missä ei ollut mukava olla kädet täristen, henkeä haukkoen ja hikoillen. Asian kanssa olen nyt elellyt puoli elämää ja vähän ylikin. Aika harva varmaan edes tietää miten paljon tämä on vaikuttanut elämässäni ja valintoihini ja ei kai sitä tiedä kun en liiemmin näistä ole puhunutkaan. Oikeastaan vasta nyt näen selvästi mten tekemättäjättämiset ovat hallinneet elämää. Toisaalta elämän suurissa linjauksissa olen välillä toiminut aika raakallakin kädellä. Ihmissuhteita on tipahdellut matkan varrella, seurustelukumppaneista puhumattakaan. "Ei se vaihtamalla parane" ei ainakaan minun kohdallani ole aina pitänyt paikkaansa. Olen seurustellut puolet elämästäni, neljän eri ihmisen kanssa. On niitä muitakin juttuja ollut (..) mutta nyt tarkoitan pidempiä, ihan oikeita seurustelusuhteita. Yllättävän vaikea yrittää tiivistä elämäänsä muutamaan kappaleeseen, joten en taida yrittää..
Psykoterapeutti, jota siis näin vasta ensimmäisen kerran, sanoi hänelle tulleen siitä 45 minuutin ensitapaamisesta (lähinnä yritin tiivistää elämääni pikamonologilla) sellaisen olon että mulla ei oikein ole ollut elämässäni mitään selkeää kuvaa siitä mitä haluan. Mitä haluan tehdä työkseni, minkälaisen ihmisen kanssa haluan seurustella, mitä tehdä yleensäkään. Antoi tehtäväksi ensi kertaa varten pohtia, miksi koen epävarmuutta joissakin tilanteissa. Sanoi myös että noin 70% tapauksista on autettavissa ja loput - nyt ihan mun sanojen mukaan - on hukkakamaa joka vissiin voi rautatiesillalta heittäytyä lopulliselle elämysmatkalle? Mutta näen tämän toivonluojan ensi viikolla kahdesti. Silloin käymme asioita lisää läpi ja hän tekee arvion onko oikea ihminen auttamaan minua "tällä vaikealla tielläni", vai kenties joku muu. Ja sittenhän taisi olla myös se vaihtoehto että psykoterapiasta ei olisi minulle apua. No kenelle sitten on, ja kenelle ei, voiko sen yksi ihminen päättää? Niin ja tietystihän siinä on vielä se vaihtoehto että jos kemiat sen tyypin kanssa ei pelaa niin sitten mä sanon ettei synny hoitosuhdetta piste. Mä en ainakaan suostu uskomaan että olisin niin syvällä että olisin heittovalmista kamaa johonkin Topinojalle. Piste.
Luulen että tässä oli riittävästi tälle kertaa. Heippa.
tiistai 3. helmikuuta 2009
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
